Jaettu peli.

Aina ei tarvitse olla niin älyttömän viisas, tosissaan ja tietäväinen tämän maailman kaikista vaikuttavista osasista ja vallitsevista (ja usein huolestuttavista) voimista. 

Tärkeää on myös se, että voi hellittää ja päästää irti jotakin, mitä yleensä ei ajattele oman nimensä yhteydessä. Minulle se tarkoitti tänään oppituntia neitiydestä. Ostin sattumoisin vain vaaleanpunaisia (inhokkiväri kaikissa muissa tilanteissa) lahjoja turkkilaiselle ystävälle. Tämä johti neitiyskohtaukseen, jonka aikana muun muassa kikattelin kassaneidin kanssa sille, kuinka vaikeaa plussakortin laitto koneeseen voikaan olla. Tuntui myös autuaalta uskoa täysin, mitä kosmetiikkamyyjä minulle puhuu ja hullaantua ostamaan meikinpuhdistusaine, jossa on mukana kasvoharja (!). Eikä kaupassa ole koskaan tuntunut niin mukavalta.

Aikaa ajatella edes hetki.

Teksti löytyy Helsingissä liikennöivistä raitiovaunuista, metroista ja lähijunista. Itselle lyhyet ytimekkäät viisaudet kolahtavat suunnattoman (suunnankin kanssa) paljon paremmin kuin pitkät pohdinnat. Ainakin kirjoitettuna. Puhuttuna tekstinä pidemmät keskustelut luovat yhteyttä toisen kanssa. Tietysti hetkittäin yksikin sana riittää, olipa se kirjoitettu tai puhuttu.

Ajatukselle ja oivallukselle ei tarvita kuin hetki, joka parhaimmillaan pelastaa päivän tai lämmittää.

"Peilistä näkee vain taaksepäin." - Jussi Helminen

Lantiomalja ja juurilukko

Tämän päivän antia oli joogaopettajan ohje juurilukosta. Kyseessä on mielikuva, joka koskee alavatsan syvien vatsalihasten jännittämistä. Suurin osa kyseisestä harjoituksen seesteisyydestä kului miettiessä,  miltä tämä juurilukko näyttää. Joissakin mielikuvissa on oikeaa oivallusta. 

Laulutunneilla puhuttiin aikoinaan lantiomaljasta, joka hengittäessä täyttyy piripintaan. Olo oli kuin Graalin maljalla, ei meinannut löytyä ajatusta ensimmäisellä eikä viidennelläkään harjoituskerralla. Ajatus palkeista ja kylkihaitarista toimii minun kohdallani paremmin. Päätä on jo helpompi saada kellumaan ja tutuksi on tullut myös naru, joka vetää päälakea suoraan ylöspäin. Olkoon kyse psyykkaamisesta tai ei, yksinkertaisilla mielikuvilla tuntuu olevan liikkumisessa suurikin merkitys. Mitähän niillä saisi töissä aikaiseksi?

 

Valoa kohti.

Kävellessä juuri Töölössä kotia kohti, taivas veti taas katsetta puoleensa. Taisi olla Provinssirock 2005 kun yhtäkkiä ruoholla makaillessa huomasin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla, millainen näky taivas onkaan. Totta kai taivasta on maalattu iät ja ajat, mutta ne kuvat eivät ole koskaan koskettaneet minua kunnolla. Siinä rokkeilun keskellä taivaan tuijottelu sykähdytti, eikä hetkeen liittynyt edes ylimääräisiä päihteitä. Taivas ei sinänsä ole pieni ilo, mutta se pysäyttää aina silloin tällöin. Ei sitä joka päivä edes huomaa. Tässä pari otosta, taisi olla tiistaiaamun työmatkalta: